Muutaman vuoden pyörittelin kaapin perukoilla muovikassia, jossa oli pimun vauva-ajan rakkaimmat ja suloisimmat vaatteet. Siis niitä, joita ei raaski kiertoon laittaa, mutta joille ei myöskään mitään järjellistä käyttöä ole.
Sitten jostain tuli idea. Jos tekiskin niistä tilkkupeiton! Vaan huh hei, aina kun edes kuvittelin lähestyväni pikkuruisia bodeja tai tassupotkareita saksien kanssa, mieleen tulvi muistikuvia siitä pienestä söpöliinistä, joka niissä joskus oli sisällä.
Vaan onneksi Kuvihummun taitava Piia tuli hätiin, hänellä kun ei ole samanlaisia tunnesiteitä näihin kankaisiin. *)Piia teki oman osuutensa paremmin ja nopeammin kuin uskalsin toivoakaan. (Mikä nyt sinänsä ei yllättänyt yhtään!) Taustakankaaksi valitsin Kestovaippakaupasta suloisen pehmeää violettia velouria ja sen sainkin vain muutaman viikon viiveellä ommeltua päälliseen kiinni.
Mutta sitten. Ne reunat. Miten tehdä reunat niin, ettei mene kuprulle? Muutama kuukausi siinä meni muhittaessa ja lopulta päädyin leveään vinonauhaan. Ommellessa kiskoin nauhaa fiilispohjalta hiukan enemmän kuin kangasta ja varsin tyytyväinen olen lopputulokseen. Sitäpaitsi, saattaa ne muistotkin joskus vähän kupruilla...
Suosikkijuttuni peitossa on ehkä nämä taskut, jotka Piia hoksasi säästää Villervallan haalarista. Niihin voi joku peiton alla poteva nuhanenä vaikka jemmata pari nessua.
Yhden asian vaan tajusin kun oli jo myöhäistä: en sitten pessyt vinonauhaa missään välissä. Eli jos peiton pesee, niin nauha todennäköisesti joko a) kutistuu ja kiskoo reunat kurttuun tai b) päästää mustaa väriä tai c) molemmat.
Toisaalta, enhän minä näin ihanaa raaski muutenkaan pestä, kuin korkeintaan ihan varo-varovasti kylmällä vedellä... ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti